Kirje

Kirjoitan sinulle... Levottomuus joka on iskenyt, tunne että on päästävä kirjoittamaan on mahdoton. Aivan kuin olisin noussut harjanteelle, jossa tuuli puhaltaa ajatuksia, mitkä eivät ole tästä maailmasta. Mikäli sanoisin ja toisin näitä ajatuksiani esille, niitä saatettaisiin pitää hulluina. Mutta, minkä takia? Vastaus on siinä, että ne ovat niin hauraita ja hienostuneita karkeaan maailmaan, että ne turmeltuisivat. Ongelma on siis siinä, että ne leimattaisiin ylimielisiksi, tai että olisi jokin suuruuden hulluus iskenyt. Mutta minkä takia varjelen jotain, mikä ei tosiasiassa ole minua? Mikä saa minut olemaan hiljaa, tilanteissa jossa voisin tuoda näkemyksen yksinkertaisuudessaan.

Kun on uinut syvällä ja nähnyt kuinka varjot tanssivat ja vievät onnettomia paikkoihin, mihin ei ole mukamas ollut omaa tahtoa, suusta lentelee kipinöitä. Vesi virtaa purosta jokeen, joesta mereen ja siinä ollaan näkemyksen kanssa, mikä ei ole enää yksilöllinen. Vaikkakin se täydellinen ykseys tuottaa valtavaa yksinäisyyttä, eikä kyse ole masennuksesta! Se ymmärrys täydellisestä ykseydestä saa etsimään kaltaistaan, mutta lopulta sitä löytämättä tästä maailmasta vain syventää entisestään selittämätöntä tilaa. En edes halua pois, en halua poistaa tuskaa, joka on omalla tavallaan hyvin kaunista. Kauneus joka on ja todella vain on olemassa ilman mitään ponnistusta.

Kykenemättömyys keskittyä täysin vain yhteen tehtävään tuntuu mahdottomalta, paitsi tietenkin tähän kirjoittamiseen. Niin kuin, elämäntehtäväksi olisi valikoitunut vain kirjoittaa, totaallisesti tehdä vain tätä. Kun tämä solmu aukeaa, ken ties saan itseltäni luvan syödä, sillä tämä on mennyt kaiken muun edelle. Tätä voisi kutsua inspiraatioksi, mutta kyse tuntuu olevan jostain muusta, syvemmästä tarkoituksesta. Sanoessani näin, jokin osa vieroksuu sanomaani, niin kuin en olisikaan se mitä sanon. En tietenkään olekaan yksittäinen tunne tuolla jossain syvyyksissä, vaikka kuinka erottaisin kokonaisuudesta yksittäinen osa? 

Elämä on mahdottomuus, ihme ja mysteeri joka tarjoaa jatkuvasti kulmia mitä ei ole osannut katsoa. Kun varmuuden on jostain asiasta saavuttanut, niin eiköhän tämä varmuus hälvene kuin autiomaan kangastus. Luottamus itseen vaatii kohtaamista hiljaisuudessa, totaallisessa hiljaisuudessa, missä alkaa kumista sydämen rumpu. Se vain voimistuu voimistumistaan, kunnes on jälleen hiljaista ja kaikki on kadonnut. 

Ei pitäisi sanoa enää sanaakaan, olen liian tietoinen sanoista, joiden merkitys ei tule kantamaan niiden tarkoittamaan merkitystä. Olessaan liikaa jotain, on vaarallista, varsinkin jos asian tuo päivänvaloon. Miten paradoksaalista voi olla kohdata yksinkertaisuus teennäisessä monimutkaisuudessa? Ei pitäisi sanoa, on mitätön kielto itsen edessä, eikä sellaista voi vastustaa, mikä on väistämätöntä.