Pimeyden päällä pimeys

 Pimeyden päällä pimeys.

Tila, mistä liike alkaa. Tila, missä liike lakkaa. Tila, minne astutaan, kaadutaan ja tipahdetaan. Sen perintö on suurin, siellä asuu suuruus, kunnia ja hyvät teot tallentuvat sinne. Jokainen, joka saa maistaa nektaria, ei voi koskaan unohtaa sen makua. Jokainen, joka jalostaa sen hedelmiä ja jakaa ne, kuuluu hänelle erityinen paikka tulevassa maailmassa.

Kun perimmäinen pimeys tulee tutuksi, voimat, mitkä vaikuttivat ennen tuntemattomilta, ovat aamuhämärässä hahmottomia hahmoja. Hahmoja, jotka vaikuttavat näkijän ja kokijan reaktioon, saaden liikettä suuntaan, mikä ei vielä aluksi ole varmaa. Varmaa on vain epävarmuus, jota usein lietsotaan varmuuteen, hyväksyen liian aikaisin epävarma hahmo. Kummajaiset sanomme, sanomme kummia, koska tieto ei ole laskeutunut ja vakiintunut omaan uomaansa. Sanomme tai kiellämme kokemukset, jotka eivät tukeudu tuttuihin rakennelmiin. Sen verran, mitä siedämme epävarmuutta, tasan sen verran saatamme saavuttaa tietoa, joka tulee ylittämään käsityskykymme. Siinä on raja, siinä on hahmo, jota kuvitamme tiedolla, jonka sanomme tietävämme.

Menneisyys on määritelmä, väline hallita tulevaisuutta, jota ei kumpaakaan ole, ja näin meidät kiinnitetään masennukseen ja ahdistukseen! Teorian rakenteet ja hypoteesit pitävät meitä hallinnassa, sillä uskomuksemme siitä, mihin pystymme, vaikuttaa olevan näistä riippuvaisia. Mistä siis olemme riippuvaisia? Kysymys, mihin meidän kuuluu vastata, sillä se paljastaa ne rakenteet, jotka vaikuttavat merkittävästi maailmaan, jossa elämme.

Kun olemme käyneet jokaisen ajatuksen ja viimeisenkin sopukan valaisseet, alkaa vaihe, mistä ei voi perääntyä. Siitä hetkestä, mistä alkaa nykyhetki, siihen hetkeen sisältyy koko maailmankuva, käsitys kaikesta. Hetki, mikä ei pääty, se hetki on meidän osa, me olemme kuva kokonaisuudesta. Se, mikä on kokonaisuus hetkessä, kuvaamme se välähdyksenä kaikkeuden pohjalla.

Se, mitä emme voi sanoin kuvata ja josta vertauskuvat jäävät laimeiksi, sen eteen viimein saavumme, sen eteen kannamme jokaisen tekomme. Sen, mitä teemme ja sen, mitä jätämme tekemättä, punnitaan hedelmät, joita olemme viljelleet. Ne unelmat ja haaveet ovat mahdottomia, mikäli jätämme huomiotta kokonaisuuden osana huomiotta osamme.

Tekaistu järjestys ja kontrolli aiheuttavat vain hedelmiä, mitkä saavat voimaan pahoin. Nielemällä ahneutta ja ylpeyttä tulemme vain pisteeseen, jossa erillisyys kasvaa sellaisiin mittoihin, joihin luontoäidin on reagoitava. Kysymys on tasapainosta, valon ja varjon tanssista. Siksi pyydämme rytmin vaihdosta, sellaiseen, mihin aamuhämärässä taivumme. Mihin sitten taivumme, lähtökohdan on oltava niin hyvä, että rakennamme sopusoinnun kokonaisuuden konsertissa.

Kun vihdoin oikea sointu soi ja resonoimme taajuudella, mikä on ajan kuva, lähteen padot murtuvat, niin päivä valkenee. Epämääräiset hahmot haihtuvat, niin kuin sellaista ei koskaan olisi ollut, niin kuin ei ollutkaan. Vesi huuhtelee pölyiset kadut ja raikas ilma saa kiertää ja kuljettaa sanomansa, kuin sanoman.