Diplomaattinen murahdus

Sinulle, joka kuuntelee.

Olet saanut minut mietteliääksi, pohdin valintoja, mitkä eivät koskaan ole ollut mahdollisia. Mahdoton maailma odottaa kuumeisesti tapahtumaa, joka on rakennettu kelvottomasta puusta ja ruostunein nauloin. Jos tuo näky olisi totta, onnettomia olisi rutkasti paljon enemmän, kunnes havahdun katselemaan ihmisvilinää, mistä tämä tosiasia huutaa asian olevan totta. En voi sietää sitä meteliä, en sen tarkoituksettomuuden vuoksi, turhuus, joka kolahtelee kahviloiden pöydillä, turhuus kiireisessä kaupungissa. Vaatteissa, joiden taakse ollaan piilouduttu esittämään roolia. Näytelmä, jota näytellään päivittäin kaupugilla, kohteliaisuudet, jotka eivät ole kohteliaisuuksia, vaan näyteltyjä repliikkejä. Mikä onkaan kiusantumisen määrä, kun tilanne ei mennytkään odotetulla tavalla? Katsotaan ympärille, missä on kuiskaaja, sitä löytämättä kohtaus romahtaa muistuttamaan ihmisyydestä. Hetkellinen välähdys muistuttaa lähinnä paniikkia, kun rooli katoaa taivaan tuuliin. 

Vaivun vain yhä syvemmälle kerrosten läpi ja valinta siitä, että puenko päälleni ja lähdenkö katsomaan esitystä, mikä olisi tänään farssi. Mistä sain edes läpi tunkevan idean, että päivä joka ei koskaan noussut, olisi verrattavissa huonoon näytelmään. On sikäli merkityksetöntä pohdintaa jumiutua kohtiin, jotka ovat ilmeisiä hahmoille, jotka tarpovat selkä vääränä.

Tarkoitus, se auttava käsi joka oli ojentamassa kättään, avusta jota ei koskaan pyydetty, avusta joka ohjaa suunnattomaan suuntaan. Jokin pakonomainen refleksi torjuu ympäristöstä kumpuavan tarpeen tunkeutua toisten asioihin. Tämä on niin järjetöntä, että tarjoudun ostamaaan humalaiselle pullon väkiviinaa, tehden näin päivän laupiaan teon. Joskus tulevaisuudessa tulen kuulemaan tuosta samasta humalaisesta, että on aloittanut AA-kerhossa käymisen. Mikä saa ihmisen fantasioimaan asioista jotka eivät näennäisesti kuulu omaan piiriin ja vielä uskomaan ne varmuudella? Että on saanut itsensä sellaiseen tilaan, jossa vertaa muita oman tilan kautta ja kuvittelee sen olevan ainoa mahdollinen lopputulos. Kieltäydyn korjaamasta ajatuksiani sopivammiksi, olkoon se sitten vaikka hiljaista kapinaa, joka ei tosiasiassa näy ulkopuolelle. Myös lauseeni, jotka jäävät hyvin epämääräisiksi, tai kompuroivat mahdottomuuteensa, kieltäydyn selvyydestä!

Vallattomuuden henki, joka pirskahtelee kaduilla, heissä, jotka vaikuttavat seonneilta, jättäneet palkkatyönsä ja riekkuvat kaupungilla soittamassa suutaan. Se autenttisuus, joka on sekoittunut moderniin maailmaan, tuo tullessan häpeämättömän tosiasian, että kuinka todella kohtaamme heidät, jotka yrittivät sopeutua. Yrittivätkö he todella sopeutua, vai oliko kyse jossain määrin valinnasta, valinnasta minkä välillä, olivatko he tietoisia siitä, minkä välillä tehdä valintaa? Jälleen löydän kysymyksen, johonka en tahdo edes saada vastausta. Tahdottomuuteni kuulla pintapuolisia vastauksia saa voimaan vain pahoin, on siis parempi pysytellä hiljaa. On hyvä olla hiljaa niin pitkään, kunnes välttämättömyys luo "pakon" toimia ja murahtaa muutaman diplomaattisen sanan. 

Kuinka suureksi voi kasvaa väärinymmärryksen mahdollisuus tekemällä vaadittava? Niin! Vaadittu toiminta, odotukset siitä, kuinka käyttäydyt, mitä sanoitkaan viimeviikolla ja sitä edellisellä. Se kaikki tulee eteesi kuin olisit vastuussa toisten tunteista ja mielen heilahduksista. Vastuullani on hoitaa oma pelto ja tontti, siinä on kylliksi hoidettavaa, ja harhaisesti ajattelin, että niin olisi myös muilla. Olen sanonut kaiken sen, mitä tänään kuului sanoa, kiitos.